Blogit

Hallitusohjelmaan on kirjattu lupaus, jonka mukaan taito- ja taideaineiden asemaa vahvistetaan valinnaisuutta lisäämällä. Opetushallituksen tuntijakotyöryhmän on tarkoitus antaa vielä tänä keväänä ehdotuksensa siitä, miten tämä kirjaus saadaan parhaiten toteutetuksi.

Suomessa on oppimistuloksilla mitaten maailman paras koulu. Samaan aikaan kouluviihtyvyys kuitenkin laskee ja pudokkaiden määrä kasvaa. Miten suunta saadaan käännettyä?

Kouluviihtyvyys paranee epäilemättä osittain lisäämällä taito- ja taideaineiden määrää tai valinnaisuutta. Tämä ei silti ratkaise koko vyyhteä, sillä pudokkaiden määrän lisääntymiseen on monia syitä, joista vain osa on koulutuspoliittisia.

Pisa-tutkimuksessa pärjäämisemme perusta on, että meillä oppimiserot ovat tähän saakka olleet pieniä, niin koulujen kuin oppilaiden välillä. Onkin suoranainen ihme, ettei Suomen loistavasta peruskoulusta kohista tämän enempää – syytä nimittäin olisi. Peruskoulu pitäisi nostaa kansallisesti arvokkaiden, suojeltavien asioiden listalle. On nimittäin nähtävissä, että oppilaiden ja koulujen väliset erot ovat myös meillä kääntyneet kasvuun.

Hallitus on siis tehtävänannossaan oikeilla jäljillä. Jotain on tehtävä. Vaikka nuorisomme voi paremmin kuin koskaan, ongelmat ovat alkaneet kasaantua oppilaiden pienelle vähemmistölle, joilla ennestäänkin on ongelmia. Tuloerojen kasvua seuraa väestön polarisoituminen. Pääkaupunkiseudulla myös koulut ovat alkaneet eriytyä maahanmuuttajavaltaisiin ja kantaväestövaltaisiin, mikä osaltaan uhkaa jakaa koulut kahteen kategoriaan.

Helsingissä on havaittu, että lähi(ö)kouluille kannattaa myöntää ylimääräistä, niin sanottua positiivisen diskriminaation määrärahaa sen mukaan, miten paljon niiden oppilaissa on työttömien, toimeentulotukea saavien, matalasti koulutettujen ja maahanmuuttajien lapsia.

Tutkimukset osoittavat, että tällä tavoin voitaisiin merkittävästi tasoittaa asuinalueiden välisiä eroja, jos resursointi vain nostettaisiin riittävälle tasolle. Positiivisen diskriminaation määrärahan koulut voivat käyttää parhaaksi katsomallaan tavalla, esimerkiksi järjestää ylimääräisiä jakotunteja tai palkata koulunkäyntiavustajia.

On ennustettu, että tulevaisuudessa vain noin kolme prosenttia työpaikoista on sellaisia, ettei niissä tarvitse mitään koulutusta. Köyhyyden vähentäminen ja ylisukupolvisen syrjäytymiskierteen pysäyttäminen edellyttävät, että pystymme nostamaan mahdollisimman monen pudokkaan takaisin koulunpenkille tai saattamaan hänet vaihtoehtoiseen oppimisympäristöön, nuorten työpajalle tai oppisopimuskoulutukseen.

Nuorten työpajoilla kohtaamme nuoria, joista monella on jokin diagnosoimaton oppimishäiriö, jota koulussa syystä tai toisesta ei ole pystytty huomaamaan tai huomioimaan. Osa oppilaista tarvitsee työpajojen kaltaista vaihtoehtoista oppimisympäristöä, jossa työskentely perustuu tekemällä oppimiseen ja jossa oppia voi omassa tahdissaan, oman ohjaajan opastuksella. Suurin osa työpajajakson suorittaneista nuorista on puoli vuotta pajajakson jälkeen tarkasteluna päässyt opiskelemaan, töihin tai muun tilanteeseensa sopivan palvelun piiriin.

Oma käsitykseni on, että peruskoulun nykyinen opetussuunnitelma painottaa aivan liiaksi kognitiivista ja teoreettista suoriutumista. Takavuosina tehtiin virhe, kun taito- ja taideaineiden määrää radikaalisti vähennettiin. Ahtaalle puristetussa tuntikehyksessä on aivan liian vähän tilaa oppilaan sosiaalisen ja emotionaalisen kehityksen tukemiselle.

Murrosiän tunnemyrskyjä läpikäyvä kasvava nuori tarvitsee ympärilleen aikaa ja tilaa. Hän tarvitsee käsillä tekemisen, omien rajojen ylittämisen ja kauneuden tuottamisen elämyksiä. Taitoaineita tarvitaan, sillä pää tarvitsee käsiä. Taideaineita tarvitaan, sillä taide, kuten nuoruus, on ainutkertaista. Taide ei ole syrjään vetäytyvää eikä sen tarvitse varoa omia rajojaan. Koulussa pitää olla tilaa nuoren tehdä myös omannäköisiään juttuja, oli lopputulos sitten ruma, kaunis, rujo tai rämä, kunhan on oma.

Kirjoitus on ilmestynyt Opettaja -lehdessä 7.5. 2010

Kirjoitusta on viimeksi muokattu: 17.5.2010 16:07