Nuoret ja mielenterveys

”Vaikka aina emme näy, olemme silti olemassa”

Karoliinan tarina

Mun tarina on jollaintapaa ehkä erilainen kuin joillain muilla. Oon nimittäin aina ollut tälläinen kun oon. Yliherkkä jonka piti olla aina ekana tarhassa, eskarissa tai koulussa, koska jos en ois ekana niin en kestäis sitä oloa. Oon ollu se joka seisoo koulun pihalla itkemässä, koska olin käyny hammaslääkärissä aamulla. Se tarkoitti sitä, että mun olis pitäny mennä kesken tunnin luokkaan. Aivan mahdotonta, odotin välituntiin. Se tyyppi, joka tuntee kaiken ihan sairaan isosti. Se, jonka ilot on super iloja ja surut super suruja. Se, jolla on vääristynyt minäkuva. Se, joka näyttää kuvia muista ihmisistä muille ja kysyy, ''oonko tän kokonen? Entä tän?'', koska et oikeesti tiedä..
Se, kuka ajattelee liikaa ja joka on luullu, et kaikki mitä tunnen ja mitä oon, on normaalia. Eiks jokainen oo näin herkkä? Eiks jokainen tunne näin? Oon aina ollu vaan Kartsu. En oo koskaan aatellu, että mulla olis mikään, koska mulla ei oo elämässä aikaa ennen mielenterveysongelmia. Oon aina ollu tää mikä tänäpäivänäkin oon. Yliherkkä, paniikkihäiriöinen Kartsu jolla on OCD eli pakko-oireinenhäiriö, joka ahdistuu helposti ja jolla on vääristynyt minäkuva. Ainoat yllättäjät mulla on ollu masennus ja uusin diagnoosi eli kilpirauhasen vajaatoiminta.

Ylä-asteikäisenä aloin saamaan enemmän ''hengenahistuskohtauksia'' tai niiksi me niitä kutsuttiin perheen kanssa. Nyt tiedän niiden olleen paniikkikohtauksia. Kävin jossain unitutkimuksessa, missä seurattiin mun päätä. En tiedä, siitä on niin kauan aikaa. Mulla oli paljon johtoja päässä ja mun piti nukkua. Ei onnistunut haha. Tutkimuksen jälkeen lapussa luki ''epäillään paniikkihäiriötä'', mutta asia jäi siihen.

Seuraavaksi muistan sen kun 18-vuotiaana käytiin mun isän kanssa terveysasemalla, koska mulla oli niin paha olla. Muistan, kuinka mun isä vaan sanoi sairaanhoitajalle, että ''nyt on tehtävä jotain, koska mun tytär on niin masentunu''. Iskä myös vaati ottamaan kilpirauhaskokeet, koska meillä on vajaatoimintaa suvussa. Ne otettiin ja ilmoitettiin, että jos näkyy jotain, niin soitetaan. Kukaan ei soittanut. Vastaanotolta sain myös numeron, josta mulle kuulemma soitetaan, että menisin juttelemaan jollekin. Pari viikkoa myöhemmin mulle soitettiin - vastasin ja mulle tarjottiin apua. Kieltäydyin, koska en halunnut mennä. En tiennyt silloin syytä, miksi menisin.

Kesällä 2014 muutin Tuusulaan, sillä pääsin opiskelemaan kosmetologiksi. Ensimmäinen puoli vuotta meni hyvin, jonka jälkeen aloin voimaan taas huonosti. Kävin koulun terveydenhoitajalla, joka alkoi auttaa mua. Hän otti yhteyttä Nuorisoasemaan ja sain myös vihdoin ''ensimmäisen diagnoosin'' paniikkihäiriö. Siihen sain lääkkeeksi rauhottavat, eikä kauaakaan niin jäin ensimmäiselle sairaslomalle.

Diagnoosin saaminen jollaintapaa toi pienen shokin. En ookkaan ''normaali''. Hitsi mulla on joku sairaus miksi oon aina ollut tällainen...

Nuorisoasema yritti saada mua noin vuodenpäivät sinne juttelemaan, mutta aina kieltäydyin. En vain uskaltanut mennä. Lopulta suostuin menemään ja onneksi meninkin. Muistan vaan itkeneeni. Voin oikeesti tosi huonosti. Pian mulla todettiin masennus joka vaihteli aina vaikea-asteisesta keskivaikeaan, OCD eli pakko-oireinenhäiriö ja paniikkihäiriö. Pian sain läkkeet myös masennukseen.

Aika nopeasti lääkkeiden aloittamisen jälkeen aloin lihoa. Lääkkeet, joita söin masennukseen, ei sopineet mulle. Kuvitelkaa syömishäiriöinen, joka näkee itsensä jo isompana kuin on, alkaa vaan turpoamaan. En ollut muuttanut mun elämässä mitään ja täytyin vaan nesteestä. Mun masennus vaan paheni, ymmärrätte varmaan. Samalla koulussa meni huonosti, joten jouduin lopettamaan sen. Nyt piti keskittyä vain parantamaan itseäni.

Samalla sain apua myös Tuusulan sosiaalitoimelta ja etsivästä nuorisotyöstä. Heidän kanssaan päätettiin, että oman terveyteni vuoksi mun kannattaa muuttaa takaisin Kotkaan. Se oli paras päätös koskaan. Kerkesin asua Kotkassa noin puoli vuotta, kun sain kirjeen Kotkan Mielenterveyspalveluilta. Saisin apua täältäkin.

Kotkaan muuttaessa sain diagnoosin kilpirauhasen-vajaatoimintaan. Mun lihominen ja suurin osa masennuksesta oli johtunut siis siitä. Aikaisemmin kerroin että 18 -vuotiaana kilpirauhastestit otettiin ja kukaan ei ilmoittanut mitään. Arvot oli silloin jo vajaatoiminnan puolella. Oon niin kiitollinen mun avulle, että hän pisti mut uudestaan verikokeisiin. Nyt oon syönyt vuoden lääkkeitä vajaatoimintaan. Oon laihtunut ja masennus on lähes kokonaan kadonnut.

Oon niin onnellinen.

Olin tuohon aikaan sairaslomalla joka muuttui sairaseläkkeeksi. Kävin juttelemassa sairaanhoitajalle, kävin ahdistuksenhallintakurssilla sekä tapasin kahta työntekijää avohoidosta, joidenka kanssa kohdattiin arkielämän pelkoja.

Noin puoli vuotta sitten otin täällä Kotkassa taas yhteyttä etsivään nuorisotyöhön ja kerroin, että eläke saisi jo riittää. Masensi ja ahdisti enemmän olla vain kotona. Olit kokoajan vain omien ajatustesi kanssa, ja ajatukset pyöri vain negatiivisten asioiden ympärillä. Tarvitsin ja halusin jo tekemistä. Sain nopeasti tapaamisajan ihanan Leenan kanssa. Juteltiin ja tultiin siihen tulokseen, että työpaja voisi olla mun paikka.

Nyt olen ollut kuukauden Taidepajalla ja mulla on hyvä olla. Mulla on päivittäin ihanaa tekemistä, mulla on ihanat työkaverit ja voin pitkästä aikaa tosi hyvin. Ei mun mielenterveysongelmat oo minnekkään kadonneet, mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö voisi voida hyvin.

Nyt jälkeenpäin kun ajattelee, olen todella kiitollinen, että mulle on tarjottu aina apua. En olisi koskaan itse osannut hakea apua ja se tuntuu olevan monelle kynnys. Jos sulle itselleen ei sitä tarjota, niin apu jää monella saamatta. Tiedän useita, jotka haluaisi juttelemaan jollekin, mutta avun hakeminen on liian iso kynnys. Sen pitäisi olla helpompaa. Toivoisin, että työterveydessä tai missä vain terveystarkastuksissa otettaisiin esille mielenterveys. Harva osaa itse ottaa esille sen, että ''ainiin mulla on paha olla''.

Eli mikä siinä on, että on niin vaikea kertoa että kaikki ei oo nyt hyvin? Musta tuntuu, että silloin kun itsellään oli kaikista pahin olla, niin olin yksin. En tiennyt ketään, joka tuntisi samoin kuin minä. En osannut läheisille puhua, koska en tiennyt ymmärtäisikö hekään, mikä mulla on. Hyvä että itsekkään tiesin. Oli ehkä jollaintavalla shokki myös mun läheisille kuulla mikä mulla on. Ehkä nekin aina ajatteli, että oon vaan Kartsu. Yhtäkkiä sun läheisellä onkin diagnooseja ja saat selityksen sille, miksi hän on kuka on.

En syytä mun vanhempia tai läheisiä siitä, että he ei heti osannut mua auttaa tai ymmärtää mua aina kaikessa. Vaikea on ymmärtää jotain, mistä ei itsekään tiedä mitään. Omien sairauksien kanssa pitää elää ja oppia olemaan, mutta yhtä vaikeaa se on läheisillekin. Hekin joutuu opetella miten esim. olla jos oma lapsi saa paniikkikohtauksen. Siinä pitää jokaisen olla kärsivällinen.

Jos joku kertoo sulle - ootsie sitten vanhempi tai ystävä, että jollain sun läheisellä on paha olla tai joku mielenterveysongelma, niin kuunnelkaa. Itse en ainakaan pahoita mieltä jos joku kysyy, miten vaikka paniikkihäiriö esiintyy mun elämässä. Musta on ihanaa jos jotakin kiinnostaa. Olkaa myös kärsivällisiä ja kysykää, miten voitte auttaa. Älkää tuomitko, älkää vetäkö johtopäätöksiä jos joku kertoo, että hänellä on joku mielenterveysongelma. Miettikää aina sitä, jos itse kertoisitte jotain tuollaista, että miten itse haluaisitte toisten reagoivan.

Mielenterveysongelmat ei oo kirosanoja, ne ei oo noloja tai tee susta huonompaa. Mie ainakin oon jollain tavalla ylpee siitä mitä mulla on, koska ilman näitä en olis Kartsu. Mie oon hyvä just näin. Joo mulla on välillä hankalaa olla minä, mut nää sairaudet on mun supervoimia ja ne tekee musta minut.

Ja sie joka kamppailet samojen juttujenkaa ku vaikka mie niin muista, sie et oo yksin. Et oo koskaan yksin. Meitä on täällä monta, jotka tuntee samoin kuin just sä.

 

- Karoliina, 24 v, Kotka