Nuoret ja mielenterveys

”Vaikka aina emme näy, olemme silti olemassa”

Sonjan tarina

Biposta pedagogiksi – tarina pajalta pajalle kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa

Olen tunnettu fiktiivisten maailmojen reppureissaajana kirjoittajana, lukijana, elokuvaviihteen kuluttajana sekä Playstation pelaajana. Matkaan vapaallani itse luomistani maailmoista aina seikkailuihin Konnusta Kaer Morheniin. Olen 26-vuotias yhteisöpedagogi -opiskelija, jolla on paloa työllistyä alalle. Unelmani on tulla tunnetuksi kirjailijana ja matkustaa Japaniin. Innostun, onnistun ja epäonnistun ja mielitekoni menevät ja tulevat, sellainen minä olen.

En tullut kuitenkaan puhumaan siitä, millaisena esittelen itseni useimmiten vaan asioista, joita pinnan alla on. Aion esitellä tässä postauksessa itseni sellaisena kuin olen. Ihan bipona eli henkilönä, joka sairastui kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön.

Se, miksi kerron tarinani ja tulen esille omilla kasvoillani ja nimelläni, on rohkaista muitakin nuoria puhumaan avoimesti ongelmistaan ja hakemaan apua. Ilman vuosien aikana saamaani ystävien tukea ja ammattiapua, en rehellisesti sanottuna olisi enää tässä. Saadakseni tukea ja apua minun oli puhuttava ja myönnettävä kaksisuuntaiseni olemassaolo osana elämääni sen sijaan, että olisin kieltänyt sen.

Haluan myös tavoittaa teidät, jotka päätätte. Teidät, jotka autatte.

Ihan bipona – otteita elämästäni

En tiennyt olevani sairas. 19-vuotiaana kaksisuuntainen mielialahäiriöni kuitenkin ajoi minut niin ahtaalle, etten enää tiennyt pelkäsinkö enemmän kuolemaa vai sitä, etten kuolekaan. Olin masentunut, itsetuhoinen ja peloissani.

Ennen itsetuhoisuutta en tajunnut hakea apua. Jälkikäteen ajateltuna, olin ollut sairas jo pitkään. Kaksisuuntaisen diagnoosin sain vasta kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 2014. Alun perin minua hoidettiin masentuneena. Hoitoni katkaisin kahdesti. Hoidon katkeaminen johtui masennuslääkkeiden laukaisemasta hypomaniasta, mutta asiaa ei tutkittu ennen hakeutumistani kolmannen kerran ammattiavun piiriin.

Taustaltani olen tarjoilija, joka inhosi alaansa. Töistä selviäminen oli omanlaisensa haaste kaksisuuntaisen kanssa ja elämäni pahimpia pohjanoteerauksiakin tuli tehtyä, joita häpeän osittain edelleen. Elämääni kuului paljon masennukseen juomista, itsetuhoisuutta ja muita ongelmia, joiden kanssa koetin selvitä ja tehdä työtä. Työpaikan lopetettua toimintansa jäin työttömäksi.

Sen jälkeen olen opiskellut kahta eri alaa, luonto-ohjaajaksi ja sisustajaksi. Luonto-ohjaajan opinnot katkesivat eron tuomien talousvaikeuksien myötä. Onnekseni henkisesti väkivaltainen suhteeni oli tullut viimein päätökseensä. Olin isojen muutoksien äärellä: avoliittoni, vakaa talouteni ja opintoni olivat murskana. Vaikka eroni oli hyvä asia, eivät suhteen jättämät arvet olleet.

Pian etsivä nuorisotyö otti minuun yhteyttä. He antoivat minulle ensimmäistä kertaa ajatuksen korkeakoulusta ja vaikka en hakenut korkeakouluun, oli ammattikoulukin aina ollut vaihtoehto. Etsivän rohkaisu korkeakouluun kuitenkin sytytti kipinän, johon heräsin vasta myöhemmin, mutta apu siinäkin hetkessä oli valtava erossa ja taloustilanteessa. He auttoivat, kun olin vailla suuntaa, mikä sai minut tuntemaan epätoivoa ja häpeää.

Jonkun aikaa myöhemmin pääsin Starttipajalle, kun erosin sisustuspuolelta. Töitä minulla oli ollut pajalle mennessä vain kerran viikossa ja arkirutiinini ja tulevaisuuteni näyttivät toivottamalta. Elämällä ei ollut vieläkään suuntaa ja epäonnistumisen kokemus oli edellistäkin ammattikoulun keskeyttämistä pahempi. Pajalta sain onnistumisen kokemuksia ja opin pyörittämään paremmin retuperällä olevaa arkeani ja sain uskoa tulevaan.

Seuraavan kerran palasin pajalle vuonna 2018. Palasin opiskelijana, intoa puhkuen ensimmäiseen työharjoitteluuni. Muutos, jonka kävin läpi ylä- ja alamäkineen, oli valtava, sillä eksyneestä tytöstä oli tullut unelmien täyttämä opiskelija ja harjoittelija, jolla oli viimein suunta elämälleen. Siitä saan kiittää etsivää, pajaa ja ystäviäni.

 

Hyvät, pahat, mielenterveyspalvelut

Etsivällä ja pajalla on iso rooli tukenani kohti unelmia, mutta mielenterveyspalvelut ovat keskeisessä roolissa elämääni hyvässä ja pahassa. Edeltävässä tarinassani on positiivinen lopetus, mutta samaa ei voi sanoa koko historiastani.

Minä pääsin helpolla, kun hakeuduin ensimmäisen kerran avun piiriin. 19-vuotiaana minut otettiin mielenterveysvastaanotolle, johon nuori saattoi tulla ilman lähetettä 1-5 käyntikerraksi. Tämmöisiä palveluita tarvitaan lisää ja olisin kaivannut myös sen jälkeen, kun täytin pyöreitä vuosia (20) ja palveluiden piiriin pääseminen vaikeutui.

Pääsin silloin hoidon piiriin ja useasti sen jälkeen, vaikeuksista huolimatta. Hoitosuhteita on aloitettu ja päätetty julkisilla psykiatrian poliklinikoilla ja keskuksissa niin monesti, etten enää muista määrää. Se, että minut autettiin pahimman yli kerta toisensa jälkeen ja lähetettiin (terveeksikin tituleerattuna) kotiin hoitojaksoilta, auttoivat kyllä. Sitä en kiellä.

Ensimmäisestä hoitokontaktistani on kuitenkin tänä syksynä seitsemän vuotta. Seitsemän ja ei ainoatakaan terapiakäyntiä, jos ei lasketa muutamaa käyntiä ravitsemusterapiassa. On ollut lukuisia syitä liian hyvästä ja huonosta voinnista lähtien, miksi en ole saanut lausuntoa Kelaan terapiaa varten. On myös todettu suoraan, ettei se palvelisi minua mitenkään ilman perusteluita. Vähättelemättä ”viikkofiiliksien” kertomista hoitojaksoillani, koen kuitenkin jossain menneen pieleen. Kun sekamuotoiseni puhkesi vuonna 2016 niin pahana, että sain lähetteen osastolle, mietin pohjamudissa eikö tämä sairauskierre lopu koskaan.

Sama kysymys toistuu, kun kellontarkkuudella alkaa vuosittainen syysväsymys, joka useimmiten johtaa masennusjaksoon ja toimintakyvyn heikkenemiseen. Keväisin, jolloin hypomania nostaa päätään ja alkaa oireilla unettomuudella, syömättömyydellä ja vetäen ”ihan överiksi”, jota seuraa tietynlainen lamaantuminen. Viikkofiilikset ovat tärkeässä roolissa, kun akuuttia tilannetta hoidetaan, mutta mitä mielenterveyspalvelut tekevät sen jälkeen? Sanovat heippa. En voi estää itseäni kysymästä: Mistä saan apua, ettei sairausjaksoni toistuisi ja oppisin enemmän keinoja niiden ennaltaehkäisemiseksi?

Minua kehutaan paljon, kuinka omatoiminen ja sisukas olen. Miten sinnikkäästi palaan takaisin sorvin ääreen vaikeiden sekamuoto-jaksojenkin jälkeen. Saatuani 2016 lähetteen osastolle kesti osastopaikan saaminen n. 3 kk, jolloin en kokenut sitä enää tarpeelliseksi. Selvisin sen 3kk, mutta entä ne muut, jotka eivät? Vaikka olen kuinka omatoiminen ja sisukas, en voi väittää selviäväni yksin. Ilman hoitokontaktia ja välillä siitäkin huolimatta on hetkiä, jolloin rekan alle hyppääminen käy mielessä yhtä arkisesti kuin ”pitää muistaa ostaa maitoa” tai hamstraan hommia, jotka kaatavat naapurinkin maidot lattialle ylitettyä omat rajani.

Toivon todella, että tulevaisuudessa mielenterveyspalveluiden resursseihin panostetaan. Enemmän työntekijöitä, vähemmän tiukkoja kalentereita eikä jonoja, jotka voivat viedä hengen kaikessa vakavuudessaan, kun hoitoon pääseminen on tehty liian vaikeaksi, liian pitkäksi prosessiksi tai hoidossa asiakasta ei kuunnella tai auteta tavalla, jota hän tarvitsisi.

Mustavalkoisesta ajattelusta ja vastuustamme

Muut ihmiset ovat aina kohdelleet minua hyvin ”hullunakin”, kun olen avoimesti kertonut sairaudestani ja siitä, millaista se on. Minut hyväksytään yliaktiivisena hommien hamstraajana ja osataan sanoa, kun jäitä pitää laittaa hattuun. Minua tuetaan ja kuunnellaan, kun menee huonosti.

Joskus kuitenkin tulee vastaan kommentteja, että nälkään syödään ja uniongelmat korjataan laittamalla pää tyynyyn. Todellisuus on paljon raaempi. Kerron usein, että kämppäni on kuin ”jenkkileffojen stereotyyppinen poikamiesboksi”, mutta sitä ei oteta vakavasti tai todetaan, että siivoa. Jos ei jaksa edes hengittää, kuinka voisi kuurata huushollin, jonka tiskialtaassakin on oma ekosysteeminsä? Arkisetkaan asiat eivät olet itsestään selviä, eivät meille. Eihän kukaan käske sokeaa katsomaan tai rampaa juoksemaan. Meidän ongelmamme eivät näy, mutta ne ongelmat ovat silti olemassa.

Eikä vastuu ole vain niillä, joilla menee hyvin. Jos häpeämme elämäämme ja emme puhu siitä, tietoisuuskaan ei voi lisääntyä. Uskon ihmisten ennakkoluulojen ja erehtymisen toimintakyvyn puutteen ja laiskuuden välillä olevan tietoisuuden puutteessa. Siihen tarvitaan muutos, jossa puhumme ja kuuntelemme.

Mitä mulle kuuluu nyt?

Tällä hetkellä elämäni on ihan mukiinmenevää. Matkani pajalta pajalle oli elämäni käännekohta: Vaikka opiskelut aloitin hyvillä mielin, tuli se konkreettinen tajuaminen omasta alasta pajaharjoittelussani. Tuntui ensimmäistä kertaa vuosiin, että olin saanut suunnan elämälleni, johon etsivä ja paja minua aiemmin olivat valmistaneet valamalla rohkeutta ja uskoa itseen, mikä sai minut hakemaan kouluunkin.  

Ei elämäni ole ollut vain ruusuilla tanssimista sen jälkeen, kun pääsin Humakiin aloittamaan yhteisöpedagogin opinnot. Toinen vuoteni floppasi, 6-vuotias koirani jouduttiin lopettamaan sairauden myötä ja aaltoilin masentuneesta hypomaniaan. Lukuvuosi 2018-2019 oli hyvä ja huono, enimmäkseen haastava ja raskas.

Nyt koen riittäväksi, että saan kerrottua fiiliksiä kerran viikossa ja lääkitykseni on laitettu kuntoon. Olen kiitollinen saamastani avusta. Toivon kuitenkin edelleen mahdollisuutta terapiaan, sillä tänäkin vuonna syysuupumus on osa arkeani.

Syysuupumuksesta ja lievistä masennusoireista huolimatta, elämässäni on kuitenkin paljon hyvää, josta jaksan pitää kiinni. Aina niin ei ole ollut.

Elämässäni on nykyisin kumppani, perhe, ystäviä ja kavereita. Se on ollut äärimmäisen tärkeä voimavara ja olisikin tärkeää, ettei kukaan joutuisi jäämään yksin ja löytäisi oman tukiverkostonsa läheisistä ihmisistä, ammattilaisista tai vapaaehtoisista.

Tuntuu, että elämässä on jotain mieltä ja minulla on syitä jaksaa, vaikka on niitä huonojakin päiviä. Minulla on projekteja, joista yksi on tämä kirjoitus. On tavoitteita, joita kohti pyrkiä. Minulla on tulevaisuus, johon en aina ole uskonut.

On ollut päiviä ja kausia, jolloin olen elänyt vain muiden ihmisten, en itseni, vuoksi. Silloin elämä on tuntunut taakalta, jota ei jaksa kantaa. Olen viimein löytänyt elämänhalun huolehtia itsestäni, tehdä työtä ja olla osana yhteisöjä ja yhteiskuntaa.  

Tämä kirjoitus on osa Nuorisotyön viikkoa, jonka aiheena on mielenterveys. Kun TPY tarjosi minulle avaimet tuoda julki tarinani, kyllähän se jännitti. Tuumittuani asiaa tajusin tämän olevan ainutlaatuinen tilaisuus vaikuttaa ja vaikken olekaan kummoinen esikuva, ehkä annan rohkeutta edes yhdelle ihmiselle ikään katsomatta avun hakemiseen. Haluan herätellä ihmisiä ajattelemaan ja katsomaan pinnan alle.

Tahdon muutosta. Se ei riitä, että puhumme. Meitä on myös kuultava. Tuomalla tarinani julki, haluan sen näkyvän ja kuuluvan, että meitä kaikkia kuultaisiin. Että tämä tarina ja some tavoittaisi päättäjät ja ammattilaiset, että me olemme. Me kaikki olemme ne, joilla on mielenterveysongelmia- ja haasteita. Vaikka aina emme näy, olemme silti olemassa.  

- Sonja, 26 v., Kuopio